Mielen kuvia

Mielen kuvia

Ajatuksia maalamisesta ja kirjoittamisesta

Monen vuosikymmenen ajan kotini oli joen rannalla. Keväisin tulva nousi rantapenkereen yläreunaan ja pihakoivut näyttivät kasvavan suoraan vedestä. Kesäisin joki virtasi alhaalla uomassaan. Istuin rantakivillä itseni kipeäksi ja maalasin, maalasin.

Joki lumosi minut. Se oli elämänvoiman ja ajan virran laajakuva. Sen näkymät vaihtuivat yhtenään. Valo leikki aalloilla ja puissa, aamu säihkyi ja säkenöi ja laskeva päivä hehkui.

Maalasin veden kalvoa akvarellipaperille. Yhä uudestaan tutkin poukaman syvät varjot ja virtapaikkojen pyörteet, pingotin uuden arkin ja sekoitin värit. Hetkessä valaistus vaihtui, en saanut otetta sekunnista. Taivas läikehti veteen yhä uusin kuvajaisin. Puut keinuivat virrassa ja särkyivät suikaleiksi. Mikä minä tässä alati muuttuvassa maisemassa olin? Ehytkö vai rikkinäinen? Mihin kuuluin? Runona koin sen näin:

Virrassa puiden rungot
kasvavat alaspäin.

En tahdo antaa
itseäni kuljettaa
en minkään virran.

Sillä valoon,
suureen, sädehtivään valoon
haluan. (P1011953.JPG)

(tyo3a.jpg)

Ymmärsin, että yhteydessä Luojaan ihminen on virran rannalla puu, jonka juuret tarvitsevat ikiaikaisen lähteen vettä. Siinä, tanakasti omalla paikallaan, se kohtaa tuulet ja ukkosmyrskyt mutta myös auringonsäteiden luomisvoiman ja elämänriemun. Ylöspäin on onnellista kasvaa. Puun viisauden jos oppisinkin.

Älä kaikkea sanoista etsi.
Puut tuntevat tuulen
eivätkä puhu.

Näissä puissa jo näen
toiset puut.
Sisäkkäin tuoksuvat
kymmenet kukat,
ja luomien alla
tunnen auringon.

Verhiöinä
aika ja etäisyydet
irtoavat.

(P1012011.JPG)

(P1011988.JPG)

Rannan koivujen maalaamiseen en väsynyt. Tuohi oli valkealla pohjalla terrakottaa, ultramariinia, okraa, violettia, umbraa, smaragdinvihreää, mitä tahansa sekoitusta. Siveltimen ohuella kärjellä oli riemullista vetäistä oksien huikeat nousut ja tarkentaa taivasta vasten piirtyvät filigraanit. Luulen, että suuri Luoja on huvikseen tökännyt hippusen omaa intoaan myös yhteen koivunkuvia tehtailevaan joenrannan asukkiin.

Kaukana alajuoksulla joki kaartui voimakkaasti niin, että saatoin nähdä etäisen vastarannan, Sen valoa olen yrittänyt tavoittaa värein ja sanoin. Se on minulle uuden elämän raja, valon portti.

Me kuitenkin elämme vielä täällä. Monta kertaa suru on ollut muurina edessäni ja sen läpi yrittämisestä olen kirjoittanut.

Että kuulisit, Jumala,
Sinun on oltava minussa
korva mielessäni kiinni.

Golgataltasi tiedät
miltä tuntuu tuska
ja miltä aika.
Siksi minun turha rukoukseni
kutistuu häpeästä.
En ole edes alkanut
kärsiä vielä.

(tyo1a.jpg)

Surua en ole kyennyt maalaamaan. Värien alakuloisuudessa se joinakin aikoina näkyy. Toivoa on helpompi kuvata sanoin ja värein.

Hitaasti vaalenee taivaanranta.
Saan päivän,
uuden päivän saan.

Tulen tuskasta ulos ja katson:
tällä välin
puut tekivät silmut.

Mikä ihmeellinen päivä!
Valoisina
kuohuvat pihlajat ja tuomet
anteeksiantamusta,
koivujen lehdillä
uusi elämä
kipunoi.

Sinun kansaasi kuulun,
Lunastajani.

(P1011982.JPG, P1012007)

(P1011964.JPG)

Akvarellien lisäksi olen tehnyt lyijykynä-, akryyli- ja öljyväritöitä. Olisi ihanaa maalata perinteisesti tärpätin tuoksussa, mutta mahdollisuutta siihen minulla ei ole, ja siksi kipuilen vesiliukoisten värien kimpussa. Muotokuvia en ole montakaan maalannut, vaikka perhe on minulle äärettömän tärkeä. Sitä tunnetta pystyn paremmin kuvaamaan sanoin.

Nämä läheiseni:
lahjat.

Enkä uskaltaisi väittää,
että liian paljon
annoit heissä.
Sinä voit tehdä
saajan riittäväksi.

Työikäni kului lähes kokonaan lakeudella. Siksi maalauksissani on paljon tilaa, kaukaista metsänrantaa ja avara taivas. Olen kyllä pyrkinyt tietoisesti siiheen, että en tekisi tavanomaisia pelto- ja latomaisemia tai pohjalaiskyliä. Vaikka … olenhan siihenkin houkutukseen langennut.

(MSF0841.JPG)

Nykyään asun Helsingissä. Paljon on stressipisteitä kertynyt suuressa elämänmuutoksessa. Välillä olen kysynyt, olenko minä enää minä vai kuka minussa asuu. Olenko edes Jumalan minulle tarkoittamalla paikalla, elänkö hänen johdatuksessaan ja muillekin hyödyksi? Sitähän haluaisin ennen kaikkea muuta.

Jokeani kaipaan edelleen, mutta meri on antanut huikean väljän näköalan ja kesämökin Ähtärinjärvi sydäntä koskettavat auringonlaskut.

(P1011980) (P1012286.JPG)

(P1012879.JPG) (P1012871.JPG)

Uusi elämänvaiheeni näkyy värien voimakkuudessa ja yhä hanakammassa valon tavoittelussa. Iäkkäällekin elämä antaa lahjojaan, niin että sitä voi vain ällistellä. Kiitollisena haluaisin maalata paratiisin, mutta koska töissäni lähtökohta on aina jokin reaalimaailman havainto, niin paratiisi ei taida olla minun lajini, voi harmin paikka! Jokseenkin rajallinen on mielikuvitukseni siis. Jokin murroa on kuitenkin meneillään enkä tiedä vielä, mihin päädyn. Tulisiko isoisoäidistä abstraktien värivyörytysten moottori? Epäilen mutta hauskaa se olisi. Elämän lyhyyden tajuaminen tuottaa haikeutta ja pakottaa tarrautumaan tähän hetkeen; eihän ole mieltä tähdätä vuosikymmenten taakse. Tänään on elämä tässä.

Niin myöhäistä että
hautojen kanervat
ovat jo peittyneet lumeen.
Ei ole jäljellä
mitään.

Vaan äkkiä
leimahduksena
oranssinpunainen jättiläistulppaani,
tulinen sydän,
puhkeaa maasta,
kasvaa mielettömästi,
lämmittää pakkasen,
hävittää tuulesta tuskan
ja huutaa:
Nyt juuri on aika!

Jospa sittenkin yrittäisin maalata paratiisin, sata kertaa sata senttiä punaista., keltaista ja kultaa.